Ettei nyt vaan sattuis mitään...

Ei auta vaikka pysyis vaa himas, kun toi Urpå omaa mieltymyksen kiviin. Maukkaita, pieniä, pyöreitä, soikeita, sopivan kokoisia, mutasia, multasia. Kiviä. Nam. En voi käsittää mistä se on nyt aikuisiällä saanut päähänsä, että kiviä voi syödä. Siis syödä.

... ettei nyt vaan sattuis mitään. Vähän huvitti, kun tää biisi soi radiosta automatkalla..

Löysin muuten tämmösen soppaluunkin, ja vähä tässä leikin harjaliskoa, ettei vaa Kuura saa tätä.

Joku varmaan muistaa viimekesältä postauksen Aurista, kun lähdettiin päivystykseen - olikohan vielä sunnuntai? - kun koira oli vähän heikossa iskussa. Viime lauantaina päässä pyöri pieni flashback traileri, kun koira säntäsi ulos ahmimaan heinää ja oksentamaan. Ja syömään heinää. Edellisenä iltana se oli muuten normaali, muttei syönyt kuin hevosen lihaluu jauhelihan ja naudan luuton jäi kuppiin. Ajattelin, että no se on vaan nirso, kun on nautaa syönyt niin paljon muutenkin.

Oliskin. Seuraavana päivänäkin aattelin vielä, että no sillä on varmaan närästys + ummetus, kun ei ruoka maistunut ja närästys yrjöä kera heinän. Toi on herkkävatsanen ja herkästi puklailee, jos ruoka-aika venyy tai ruoka muuttuu nopeammin sulavaksi - tai jos syö luuta. Hälytyskellot kuitenkin kilkatteli taustalla kokoajan, vähän turhan paljon nyt muistuttaa viime kesää. Lenkillä Auri ei oikein ravannut ja saattoi yhtäkkiä istahtaa alas. Selvästi epämukava olo, joten päätin soitella Hattulan eläinlääkäri asemalle. Sieltä sanottiin, että niin kauan kun koira on muuten virkeä niin turha tulla käymään, mutta jos alkaa oksentamaan kaiken ulos niin sitten pitää lähteä.

Päästiin kotiin, annoin siivun kinkkua ja neiti joi vettä. Meni viitisen minuuttia ja kaikki tuli ylös. Aattelin, että noniin, se siitä. Soitin uudelleen Hattulaan ja ilmoitin, että ollaan sielä noin tunnin päästä. Hurtat autoon ja kohti Hämeenlinnaa.

Perille saavuttuamme päästiin tosi nopeasti tutkittavaksi, Auri vietiin röntgeniin ja jäätiin Kuuran kanssa odotteleen tuloksia. Kuvat otettiin ilman nukutusta, ja tässä vaiheessa olin jo aika varma, että kivi sielä suolessa on. Mainitsin siitä lääkärillekin. Nyt vaan jännättiin, että kuinka iso kivi, tuleekohan se öljyllä ulos vai pitääkö leikata. Lääkäri palasi pian - huuliaan nuoleskelevan pirtsakan iloisen Aurin kanssa - takaisin, tais typsy saada herkkuja oven toisella puolella, ja totesi diagnoosin olevan nopea ja helppo; kivi.

Se oli tavallaan helpotus, mutta toisaalta tällä kertaa kivi oli edelleen ohutsuolessa, kun vuosi sitten se oli jo paksusuolessa, kun kuvattiin. Mutta positiivista oli se, että ensimmäinen kivi oli n. 2x3cm kooltaan ja tämä uusi tapaus aavistuksen pienempi 2x 2,5cm eli se kyllä tulisi ulos.

Alkuun vähä murjotettii, mutta nyt se on ihan ok.

Auri sai nestettä ihon alle, pahoinvoinninesto lääkettä sekä pistoksena kipulääkettä, jonka kuulemma pitäisi spesificisti lievittää suolistokipua. Kiven tulisi tulla ulos vuorokauden sisään, ja jos mitään oksentelua tms. enää olisi niin uudelleen yhteyttä. Lisäksi 22ml parafiiniöljyä 3x päivässä vuorokauden ajan. Sitä olin jo antanutkin kotona yhden annoksen. Olisi myös hyvä, että koira söisi ruokaa, sillä ruoka auttaisi kiven siirtymistä kohti paksusuolta ja sitä myöten ulos. 

Ostin eläinlääkäriltä mukaan Hill'sin Critical Care tölkkiruokaa, koska neiti nirppis ei ollut syönyt mitään. Kotiin saavuttuamme korkkasin tölkin ja eipä ole mikään ruoka uponnut yhtä nopeasti Aurin kitusiin, kuin tämä sapuska. Harmitti, että otin vain yhden tölkin, mutta onneksi neidille sitten maistui ihan omakin ruoka, kun tarjosin uuden aterian myöhemmin.

Vinttikaverien kanssa pysyy kaverit ehjänä vaikka vähän pistettäs painienkin.

Aurilla on kohtuu hidas ruuansulatus, joten en ollut erityisen huolissani, kun se ei ollut vielä seuraavaan aamuunkaan mennessä käynyt caccalla. Edellisestä kerrasta oppineena, odottelin iltaan asti, jolloin oli tehty jo kahdesti tarpeet. Ensimmäisellä kerralla neiti pykisteli pitkään heinikkoon josta en sitten edes löytänyt mitään. Oletan kiven tulleen sinne, sillä en sitä mistään muualtakaan löytänyt.

Päätin, että leidi Auri ulkoilee täten vain kuonokoppa päässä. Poikkeuksina tietenkin remmilenkit ja silloin kun olen itse kokoajan läsnä. Takapihalla kuitenkin saa pitää koppaa päässä, koska en jaksa/pysty kokoaikaa kyttäämään mitä se suuhunsa laittaa. Auri on onneksi sujut kuonokopan kanssa. Eihä se sitä rakasta, ja kyllähän se sitä vähän kenkuttaa, mutta itsepä on tehnyt valintansa kivien napostelun suhteen. Tulee himppasen verran kalliiksi nämä tottumukset, joten koppa päähän ja baanalle. Puhumattakaan, että olisi jouduttu leikkaamaan.

Pienestä herkustakin vois mennä tunteisiin.

Aurille jo viimekesänä hommattu greykoppa, eli kennelkoppa, on nyt ystävämme. Teippasin siitä vielä ylimmän raon umpeen, ettei poimisi kiviä kopan sisään. Tai oikeastaan mitään muutakaan. Juurikaan en ole huolissani mistään myrkytyksistä tms., mutta juurikin nämä kivet.

Kuonokopan käyttöä olen alkanut suosimaan myös, kun mennään irtolenkeille koirakavereiden kanssa. Se on halpavakuutus. Toki esimerkiksi Kuuralla on vahinkovastuuvakuutus, mutta mielestäni on mukavampaa ennaltaehkäistä, kuin maksella kuluja.

Vinttarikavereiden ja pienempien sekä tulisten ystävien kanssa kirmaillessa kuonokoppa estää tarttumasta kaveriin kiinni - ohuempi nahkaisella koiralla voi revetä iho, tämän vuoksihan vintti-ihmiset käyttävät juoksukoppia. Pienempien kavereiden kanssa, jos meno yltyy liiaksi ja tartutaan kiinni voi käydä heikosti. Parempi mahdollisuus säästyä murtumilta ja olla vähän mustelmilla, kun jättiläiskamu ei pääse tarttumaan kiinni. Ja tietty joskus asiat voi mennä tunteisiin, niin vältetään turhat välien selvittelyistä syntyneet nirhaumatkin!

Lisää kokemuksia kopan hankinnasta ja käytön syistä kirjoitteli Koiria maalta täällä.