Lumipallona luokses pompin....

Viikko jos toinenkin on taas ehättänyt kulua ilman, että olisin mitään kirjoitellut. Pahoittelut tästä.

Tarhalla treenit jatkuvat vielä ensi viikon, sunnuntaina tulevat ensimmäiset asiakkaat. Koirilla kunto on osapuilleen kohdillaan ja tällä viikolla olemme päässeet ajamaan lumella. Edellisellä viikolla lunta toki oli jo sen verran, että pikkuista treenirinkiä pääsi ajamaan, mutta ei se kivaa ollut. Alla oli se surullisen kuuluisa keskeneräinen pottupelto ja siihen ei sitten piikkijarru pure. Mönkkärillä jollain lailla sen sai menemään, mutta eipä senkään vekottimen pysäyttäminen aivan ongelmatonta ollut... Jarrut kyllä pitivät, mutta renkaat eivät!

Edellisviikolla Fordi lipsahti uraltaan pehmoseen hankeen ja siinä sitten kymmen koiraa kiskoi ja yksi ämmä pukkasi että päästiin etiäpäin. Ei lähdetty enää sille kärrypolulle, treenit jatkui tarhalla. Ja koska oman tiimini päällikkö on huidellut kylillä ja teillä tuntemattomilla (=omilla asioillaan ja sairastellut), on tiimin koirien treenaaminen jäänyt itselleni ja työparilleni. Ei haittaa, opimmehan ainakin! Tein 'ehdotelman' valjakoiksi ja sen mukaan olen nyt treenannut koiria. Kaikki neljä valjakkoa toimivat, kahdesta tuli nopeampia kuin toisesta kahdesta. Tai sitten se vaan on omassa päässsäni. 

Aivan kivutonta tämäkään ei sitten ollut. Olen jo kuukauden tahtonut listaa keulakoirista ja juoksupareista ja Hankalista Tapauksista ja yleensäkin tietoa, millä perusteella valjakot kasataan. Kivestäkin irtoaa vettä helpommalla. Ei auta hohtimet eikä muut nyhtämisvälineet. No, se siitä. Päällikkömies ei vaan osaa jakaa tietoaan. Sopii toivoa, että nämä valjakot kelpaavat, ainakin ne toimivat. 

Lunta on semmonen 40 senttiä, mutta kovin höttöstä se on vielä, vaikka uraa on jo poljettu melko paljon. Hyvin lentää lumi kaarella kun vähänkään polkasee jarrua. Tai sitten vastassa on jää tai kivi tai kanto/juuri/oksa. Sen täräyksen sitten kyllä tuntee. Pari kohtaa reitillä on sulana, ja totta kai alamäessä, mutkan takana! Miehet sitä kävivät täyttämässä loppuviikosta ja toiveissa olisi, että ehtisi nyt viikonlopun aikana jäätyä. 

Ensi viikon ehtii vielä treenanta, sunnuntaina tulevat ensimmäiset asiakkaat. 

Eilen kävi itselle kurjasti treeneissä. Pakkasta oli sen -20 ja en muistanut ottaa kunnon pipoa mukaan ja palellutin korvani, oikein kunnolla. Tietääpä pitää pipon päässä koko talven, tai ainakin korvansa peitettynä. 

Kotirintamalla lauman koko on kasvanut. Sukka-Seppo lähti viikko sitten mukaani tarhalta. Seppoa ei vetohommat kovin kiinnosta ja nyt Seppo opettelee koti- ja harrastuskoiran tapoja. Aluksi Seppo oli kovin ujo, tarkkaili lauman elämöintiä turvallisen välimatkan päästä, mutta uskaltautui kuitenkin Osman kanssa 'junaleikkiin'. Ja minä kun luulin, että ruokatappelu olisi se pahin ongelma kahden uroksen kanssa. Mitä vielä, 'junaleikki' oli niin kivaa, että se piti keskeyttää useampaan otteeseen. Ensin oli Seppo veturi, sitten Osma ja taas vaihdettiin.

Hoikka Seppo saa paljon liikuntaa, jotta lihakset kasvaisivat.

Ensimmäisenä päivänä Seppo kokeili hampaitaan bambuverhojen naruun ja aamutakin vyöhön (vanha ja kulunut muutenkin) ja toisena päivänä Seppo petasi päiväpeiton ja täkin lattialle. Muuta Seppo ei ole tuhonnut, vielä. Sallittuja asioita Seppo on myös tehnyt, sisustanut matot ja koiranpetit uusille, paremmille paikoille. Yllättävää kyllä, ja ajattelin tämän muodostuvan isoksi ongelmaksi, Seppo on sisäsiisti. 

Sukka-Sepolla on komea arpi

Lempinimensä Sukka-Seppo sai kun löysi sir Hanin pari sukkaa ja teki niistä ilmastoidut versiot. Muutenkin sukat ovat Sepon mieleen erittäin paljon. Huskien tavoin myös Seppo ilmoittaa vatsansa hälyyttävästä tyhjentymisestä kanniskelemalla ja kolluuttamalla ruokakuppeja.

Junnujen kanssa pottupellon poikki eläinlääkäriin

Siinähän se taas sujahti ohi, kokonainen viikko ja vähän päälle. Lainatakseni erästä takavuosien tv-hahmoa: It's funny about time, when you want it to move along, it never does but when you're in a hurry, it disappears.

Ja kamera oli kyllä mukana, se vaan ei jostain syystä päässyt repusta ulos...

Maanantain treeneihin lähti pari ensikertalaista mukaan, uros ja narttu. Matkana aikuisilla oli 5 kilometriä ja ensimmäisenä pääsi junnu-uros 'tositoimeen'. Junnuhan sai valjaat viimeisenä ja kun oli kiinni, niin samantien lähdettiin liikkeelle. Junnun meno muistutti enemmänkin holtitonta poukkoilua, kuin ihan aitoa vetämistä liina kireällä, mutta eihän sitä kukaan ole seppä syntyessään! Hienosti junnupoika kuitenkin meni muiden seassa sen kilometrin, jonka oli valjaissa. Sitten vain junnu pois valjaista ja omaan boksiin junnutytön kanssa. 

Vaihtopaikalla huomasimme tehneemme pienen lastausvirheen, junnut olivat isossa boksissa ja boksi sen verta syvä, että olisin tarvinnut Inspector Gadget käden junnutytön ulos saamiseksi. Neiti siis päätti vetäytyä kauimmaiseen nurkkaan ja pälyillä sieltä. "En varmana tule ulos! En!" No, eipä siinä sitten sen enempää, mennään yhdeksällä hännäkkäällä takaisin. 

Kotona tarhalla jätimme sitten boksin oven auki, että neiti saa tulla omana aikanaan ulos. Tunnin verta siinä kesti, että junnutyttö luikahti ulos autosta. Ja sitten vain omaan tarhaan junnupojan seuraksi. 

Tiistaina tyttökin pääsi kokeilemaan vetoa ja samanlaista holtitonta poukkoilua oli hänenkin meno, mutta loppuviikkoa kohden molemmat selvästi paransivat ja ehkä uskallan väittää, että karvakorvien välissä sittenkin jokin raksuttaa, että kuinka tätä vetohommaa kuuluu oikeesti tehdä. Junnutyttö on vielä hieman vastahakoinen lähtemään tarhastaan tai boksista juoksemaan, mutta päivä päivältä vähemmän. Selkeesti näkee kuinka into ja halu vetämään vahvistuvat. Nyt on vain pitää toivoa, ettei mitään negatiivista satu, mikä kokonaan veisi halun lähteä vetämään.

Tällä viikolla vaihdoimme treeniporukoita, jotta oppisimme tuntemaan mahdollisimman monta koiraa tarhalta. Minä jäin tarhalle ja toinen työkaverini lähti autotreeneihin. No, koska on syksy, niin maa on märkää ja kun treenirinki on siinä missä se on, vaaran rinteessä, ja sitä hinkataan useita kertoja päivässä niin johan vain syntyy kuoppaa ja mökkyä ja uraa ja vaikka mitä. Ja rapa lentää! Viime viikolla huuhtelimme mönkkärit joka päivä, sen verta vetelää oli. Tuntui, etteivät koiratkaan jaksaneet vetää kun aina mönkkäri 'jumitti' liejuun kiinni. No, tällä viikollahan tätä ongelmaa ei sitten esiintynyt, pakkasta kun on ollut päivälläkin, mutta mutta... Rinkihän on jäätynyt lähinnä keskeneräistä pottupeltoa muistuttavaksi röykkeliköksi! Koiriahan epätasaisuus ei niinkään haittaa, mutta kyllä siellä mönkkärin päällä verraten epämukavaa on. Ei arvaa arvon musher takalistoaan penkille asettaa, siitä sinkoutuu yllättävän äkkiä jonnekin suunittelmattomaan suuntaan. Ehei, parempi vain seistä tönöttää ja ottaa käyttöön henkilökohtaiset iskarit, eli pakarat, reidet ja säihkysääret. Tiistaiaamuna sitä tiesi ryttyyttäneensä pottupellolla...

Viime viikolla kävimme eläinlääkärillä, eräs koiraherra oli onnistunut repimään huulensa ihan kunnolla auki. Hurjan näköinen se oli, kuivunutta verta ja purua oli takertunut haavaan, mutta kun eläinlääkäri oli saanut haavan puhdistettua, niin ei se nyt ihan toivottomalta näyttänyt. Tikkejä herra sai, sekä sisälle suuhun, että ulkopuolelle ja kaulurin. Noh, herra sai lisäannoksen rauhoittavaa, kun tuntui heräilevän kesken tikkaamisen ja niinhän siinä kävi, että herra lähti mukaani kotiin heräämään ja tarkkailtavaksi. Kauluri herralla oli puolitoista päivää, herra oli sitä mieltä, että ei sovi töttörö huskypojalle, ei. Ja senhän tietää kuinka tikkien kävi kun ei ollut suojaa... Onneksi ja onneksi vain ulkopuolen tikit pettivät, sisäpuolen tikit eivät. No, nyt sitten huuhdellaan ja voidellaan naamaa ja toivotaan parasta. Meinasi epätoivo vallata kun löysin kaulurinraadon, mutta haavassa ei ole märkää eikä muutakaan inhaa ja ylimäärästä, niin ehkäpä siitä vielä huuli tulee. 

Tällä viikolla oli sitten vuorossa vähän suurempi setti eläinlääkärille... Fordin bokseihin meni tällä kertaa viisi pentua ja kolme aikuista. Sinne pienemmälle puolen, sille puolen, josta vastahakoiset yksilöt (=pennut) saa otettua pois. Nämä viisi ovat tarhan vanhimmat pennut ja heille oli tiedossa toinen rokotus. Lääkärillä aloitimme pennuista, yksi kerrallaan kannoimme ne sisälle ja jokainen sai kaksi rokotetta, nelosrokotteen ja rabieksen. Tarkoitushan oli, että jokainen pentu saa rokotuksen, eikä joku saa kahta ja toinen jää ilman. Suunittelimme, että otetaan pentu boksista ja kun se on rokotuksensa saanut, tuupataan tyhjään boksiin. Kerrankin homma toimi suunitellusti! 

Sitten vuoroon tuli nuori neitokainen, joka ultrattiin. Neitiä kyllä jänskätti ihan hirmuisesti! Ihan outo paikka ja hieman vieraat ihmiset ja täysin uppo-outo täti, joka ajeli masusta karvoja jollain surisevalla laitteella. Sitten se täti pani jonkin ihmevekottimen massun päällä ja liikutteli sitä. Ihan ihme touhua... Kyllähän sieltä löytyi koiran alkuja, mutta kun kyseessä oli nuori neito ja suunittelmaton raskaus, tämä neiti sai aborttipiikin. Julmaa se on, mutta mielestäni vielä julmempaa on antaa koiran kantaa täysi aika, synnyttää ja sitten murhata pennut. Sotii niin rajusti omaa moraaliani vastaan tämä jälkimmäinen. 

Seuraavaksi koiraherrat Vekkijalka ja Niskapurema. Herra Vekkijalalla oli ihan siisti L:n mallinen haava takajalassa, tikkejä ja hieno vihreä tassuteippi siihen päälle. Ja kauluri, sekä sisähoitoa. Tällä kertaa herra pitäisi töttörön päässä niin kauan, että haava on ummessa! Herra Niskapurema jäi sitten viimeiseksi. Reijät kyllä olimme löytäneet tarhalla, joten siinä mielessä ihan peruskauraa, mutta kun herran koko niska ja takaraivo ja selkä lapojen kohdilta oli ihan märkä sekä ihottumalla, emme tienneet mitä muuta herralla on. Ja huoli oli, totta kai. No, selvisi, että herralla on vähän kuumetta, tulehduksesta johtuen ja muutama kuiva kohta sekä tietty ne puremajäljet. Ei muuta. Herra sai pari aputikkiä reikiinsä, sisähoitoa ja parin päivän päähän Petadinepesun. Ja kuiviin kohtiin Vetramiliä, koiriitten ihmesalvaa. 

Huomenna olisi sitten herra Niskapureman suihkupäivä... Mielenkiinnolla odotan, sillä tietystihän menin hölmöyttäni lupaamaan, että pesen herran. Tarhalla on kyllä suihku, mutta se on sellainen ihmisten suihkukaappi, jossa on liukuovet ja Urheta Rekikoiraa ei tietenkään saa mitenkään sinne kiinni. Täytynee jättää pesu ihan viimeiseksi, koska kumminkin kastun, jos en aiemmin, niin viimeistään sillon, kun koira ravistaa. 

Viikon päästä olisi sitten etelänreissu, pikku Rommi tulee kotiin. Jännättää.

Keskus, eikö Muonio vastaa...

Niinhän siinä sitten kävi, että Osma ja minä muutimme Pohjan Perukoille, tai ainakin hyvin lähelle. Viime talvena, tammikuusta maaliskuuhun, olin huskytarhalla töissä ja vaikka jokainen päivä ei ollutkaan hieno ja mahtava, niin positiivinen mieli jäi. Ja tahto takaisin.

Elokuulla alkoivat talven kuviot hahmottua sen verran selkeäksi, että saatoin tehdä suunnitelmia, auton ostoa, asunnon etsintää ja ennen kaikkea, pakkaamista! Samaten elokuulla allekirjoitin työsopimuksen, tällä kertaa lokakuun 12. päivästä huhtikuun lopulle.

Auton etsimisen olin oikeastaan aloittanut heti, kun keväällä eteläydyin. Pakettiauto oli se ainoa vaihtoehto, sillä tiesin, että koko omaisuus oli saatava kyytiin. Se, ottaisinko bensiini- vai dieselkäytöisen pakun ei mietityttänyt yhtään. Molempia sorttia on löytynyt pihasta elämän aikana, mutta sijainnin tietäen dieselauto oli se oikea valinta. Muutenkaan en voi sanoa juuri pitäväni bensa-autoista, syistä, joihin en tässä paneudu. Enkä ala ylistämään dieselin 'ylivertaisuutta'. Nettiautosta löysin tarpeisiini sopivan, käytetyn Mersun. Tämä kyseinen yksilö on aloittanut elämänsä ambulanssina ja vaikka se ei nyt silmiähivelevän kaunis ole, se täyttää tarpeeni ja toimii. Toivottavasti koko talven.

Matkalla pohjoiseen poikkesin aikaisemmalla työpaikallani, tervehtimässä sekä kaksi- että nelijalkaisia työtovereitani. Samalla tutustuin pikkiriikkiseen Rommiin, joka muuttaa Osman ja minun seurakseni parin viikon päästä. Rommi on Osman toisen siskon ja hollanninpaimenkoiran rakkauden hedelmä.

Pennun tulo kyllä huolettaa ja pelottaa. Ehkä eniten itseäni arveluttaa tuo paimenkoira, pärjäänkö sen viettien kanssa? Ja mitäs jos en pärjääkkään? Kai se on pärjättävä ja ei Osma ihan toivoton tapaus ole. Pitänee vain muistaa olla toistamatta niitä samoja virheitä, jotka Osman kanssa tein. Ruoan kanssa pähkäilin ja tuskailin monta päivää. Sir Han ja Facebookin ruokaryhmä auttoivat, nyt on nappula valittu, Barking Headsin pentu versio ja VauhtiRaksulta sitten lihaa siihen kaveriksi.

Väsynyt, pikkuinen Rommi(-Rusina)

Nyt on ensimmäinen viikko tarhalla takana. Maanantaina iski epätoivottomuus, enhän mä tunne näistä ketään enää! Karvakaverit oli kesän aikana muuttaneet eri häkkeihin ja asuinkumppanit olivat osittain muuttuneet ja uusia häkkejäkin oli noussut. Miten täällä enää ketään löytää? Tai tunnistaa? No, keskiviikkona olin jo löytänyt kaikki viimetalven kaverit ja tuntui siltä, etten koskaan ollut lähtenytkään. 

Tänä vuonna vaikuttaisi olivan vähän enemmän järjestäyneisyyttä kuin viime talvena. Tälle talvelle on suunnitelmissa, että koirat on jaettu kolmeen ryhmään ja jokaisella ryhmällä on ykkösmies (tai nainen) ja sitten kakkonen sekä pari muuta käsiparia. Kuulostaa hyvältä. Itse olen kakkosen asemassa sellaisessa ryhmässä, jonka koiria en tunne niin hyvin. Tästä pidän, voin lähteä puhtaalta pöydälta ja ryhmän ykkösmies ei, mikäli viime talvi mitään osviittaa antaa tälle vuodelle, tule olemaan tarhalla kovinkaan paljon. Eli olen ehkä kaksi-ja-puoli omassa ryhmässäni, siellä ykkösen ja kakkosen puolivälissä. Joka tapauksessa, ensi viikolla minun on opeteltava tunnistamaan nämä koirat ja ainakin aloitettava niiden luonteseen tutustuminen.

Treenikausi on meneillään, osa koirista vetää pikkumönkkäriä tarhan välittömässä läheisyydessä ja minä, ykkösmies ja koirat käymme viiden kilometrin päässä autolla. 20 koiraa pakataan kuljetuskoppeihin ja ajamme 'lähtöpaikalle', jossa 10 koiraa valjastetaan ja sitten ne saavat kiskoa Fordin lava-autoa. Auto on toki käynnissä ja näin alussa koirien taakkaa helpotetaan, etenkin ylämäissä, mutta 10 huskyä on yllättävän voimakas 'moottori'. Ensimmäinen ryhmä treenaan yhteen suuntaan ja toinen ryhmä sitten takaisin. Ryhmän johtajat vaihtuvat päivittäin, sillä emme halua opettaa niille, että tässä kohdin on vaihtopaikka. Näin aluksi treenaamme lihaskuntoa ja sitten myöhemmin nopeutta, toivottavasti lumella! (Sataisipa pian lunta!)

Viime vuonna olin liikkeellä asuntoautolla, joka, ajatuksena, ei ollut huono ratkaisu, mutta.... Ajatuksena, että on aina kaikki mukana, asuntoauto on kerrassaan loistava, mutta kun tulee oikeasti kova pakkanen, yli 25 tai enemmän, asuntoauto vain yksinkertaisesti on, no, hyytävän kylmä. Ei noita italialaisia ole tehty näille leveyksille ja kun tuossa vuokraamassani versiossa lämmitys tapahtui kaasulla, oli joka aamuinen ja iltainen kaasupullojumppa suorastaan raivostuttava. Kaasulla on sellainen tapa, että se ei tahdo tulla pullosta ulos, jos on liika kylmä ja vajaassa pullossa ei ole tarpeeksi painetta, että kylmä kaasu tulisi ulos. Fail asuntoautolle talvella. Ja vaikka sen saisikin lämmitettyä sähköllä, ei ikkunoiden tiiviys ole kolmikerroksisten lasien tasolla, ei edes kaksikerroksisten lasien. Kylmä pukkaa sisälle joka reiästä, väkisten. Maaliskuussa kyllä tarkeni asuntoautossa ja ehkä olin jo tottunut kylmyyteen, eli minusta silloin voi jo kohtuu kivuttomasti asua styroksilaatikossa. Tai pakastearkussa.

Tänä vuonna, vahingosta viisastuneena, asun rivitalossa, jossa on sauna ja takka. Se on toki lähinnä koriste, mutta kai sillä nyt pirtin plussanpuolella pitää, jos niin onnettomsti käy, että sähöt katkeaa? Mitä en todellakaan toivo!

Tästä se kausi lähtee...

Kuvapostausta tulossa, kun muistan ottaa kameran mukaan!