Keskus, eikö Muonio vastaa...

Niinhän siinä sitten kävi, että Osma ja minä muutimme Pohjan Perukoille, tai ainakin hyvin lähelle. Viime talvena, tammikuusta maaliskuuhun, olin huskytarhalla töissä ja vaikka jokainen päivä ei ollutkaan hieno ja mahtava, niin positiivinen mieli jäi. Ja tahto takaisin.

Elokuulla alkoivat talven kuviot hahmottua sen verran selkeäksi, että saatoin tehdä suunnitelmia, auton ostoa, asunnon etsintää ja ennen kaikkea, pakkaamista! Samaten elokuulla allekirjoitin työsopimuksen, tällä kertaa lokakuun 12. päivästä huhtikuun lopulle.

Auton etsimisen olin oikeastaan aloittanut heti, kun keväällä eteläydyin. Pakettiauto oli se ainoa vaihtoehto, sillä tiesin, että koko omaisuus oli saatava kyytiin. Se, ottaisinko bensiini- vai dieselkäytöisen pakun ei mietityttänyt yhtään. Molempia sorttia on löytynyt pihasta elämän aikana, mutta sijainnin tietäen dieselauto oli se oikea valinta. Muutenkaan en voi sanoa juuri pitäväni bensa-autoista, syistä, joihin en tässä paneudu. Enkä ala ylistämään dieselin 'ylivertaisuutta'. Nettiautosta löysin tarpeisiini sopivan, käytetyn Mersun. Tämä kyseinen yksilö on aloittanut elämänsä ambulanssina ja vaikka se ei nyt silmiähivelevän kaunis ole, se täyttää tarpeeni ja toimii. Toivottavasti koko talven.

Matkalla pohjoiseen poikkesin aikaisemmalla työpaikallani, tervehtimässä sekä kaksi- että nelijalkaisia työtovereitani. Samalla tutustuin pikkiriikkiseen Rommiin, joka muuttaa Osman ja minun seurakseni parin viikon päästä. Rommi on Osman toisen siskon ja hollanninpaimenkoiran rakkauden hedelmä.

Pennun tulo kyllä huolettaa ja pelottaa. Ehkä eniten itseäni arveluttaa tuo paimenkoira, pärjäänkö sen viettien kanssa? Ja mitäs jos en pärjääkkään? Kai se on pärjättävä ja ei Osma ihan toivoton tapaus ole. Pitänee vain muistaa olla toistamatta niitä samoja virheitä, jotka Osman kanssa tein. Ruoan kanssa pähkäilin ja tuskailin monta päivää. Sir Han ja Facebookin ruokaryhmä auttoivat, nyt on nappula valittu, Barking Headsin pentu versio ja VauhtiRaksulta sitten lihaa siihen kaveriksi.

Väsynyt, pikkuinen Rommi(-Rusina)

Nyt on ensimmäinen viikko tarhalla takana. Maanantaina iski epätoivottomuus, enhän mä tunne näistä ketään enää! Karvakaverit oli kesän aikana muuttaneet eri häkkeihin ja asuinkumppanit olivat osittain muuttuneet ja uusia häkkejäkin oli noussut. Miten täällä enää ketään löytää? Tai tunnistaa? No, keskiviikkona olin jo löytänyt kaikki viimetalven kaverit ja tuntui siltä, etten koskaan ollut lähtenytkään. 

Tänä vuonna vaikuttaisi olivan vähän enemmän järjestäyneisyyttä kuin viime talvena. Tälle talvelle on suunnitelmissa, että koirat on jaettu kolmeen ryhmään ja jokaisella ryhmällä on ykkösmies (tai nainen) ja sitten kakkonen sekä pari muuta käsiparia. Kuulostaa hyvältä. Itse olen kakkosen asemassa sellaisessa ryhmässä, jonka koiria en tunne niin hyvin. Tästä pidän, voin lähteä puhtaalta pöydälta ja ryhmän ykkösmies ei, mikäli viime talvi mitään osviittaa antaa tälle vuodelle, tule olemaan tarhalla kovinkaan paljon. Eli olen ehkä kaksi-ja-puoli omassa ryhmässäni, siellä ykkösen ja kakkosen puolivälissä. Joka tapauksessa, ensi viikolla minun on opeteltava tunnistamaan nämä koirat ja ainakin aloitettava niiden luonteseen tutustuminen.

Treenikausi on meneillään, osa koirista vetää pikkumönkkäriä tarhan välittömässä läheisyydessä ja minä, ykkösmies ja koirat käymme viiden kilometrin päässä autolla. 20 koiraa pakataan kuljetuskoppeihin ja ajamme 'lähtöpaikalle', jossa 10 koiraa valjastetaan ja sitten ne saavat kiskoa Fordin lava-autoa. Auto on toki käynnissä ja näin alussa koirien taakkaa helpotetaan, etenkin ylämäissä, mutta 10 huskyä on yllättävän voimakas 'moottori'. Ensimmäinen ryhmä treenaan yhteen suuntaan ja toinen ryhmä sitten takaisin. Ryhmän johtajat vaihtuvat päivittäin, sillä emme halua opettaa niille, että tässä kohdin on vaihtopaikka. Näin aluksi treenaamme lihaskuntoa ja sitten myöhemmin nopeutta, toivottavasti lumella! (Sataisipa pian lunta!)

Viime vuonna olin liikkeellä asuntoautolla, joka, ajatuksena, ei ollut huono ratkaisu, mutta.... Ajatuksena, että on aina kaikki mukana, asuntoauto on kerrassaan loistava, mutta kun tulee oikeasti kova pakkanen, yli 25 tai enemmän, asuntoauto vain yksinkertaisesti on, no, hyytävän kylmä. Ei noita italialaisia ole tehty näille leveyksille ja kun tuossa vuokraamassani versiossa lämmitys tapahtui kaasulla, oli joka aamuinen ja iltainen kaasupullojumppa suorastaan raivostuttava. Kaasulla on sellainen tapa, että se ei tahdo tulla pullosta ulos, jos on liika kylmä ja vajaassa pullossa ei ole tarpeeksi painetta, että kylmä kaasu tulisi ulos. Fail asuntoautolle talvella. Ja vaikka sen saisikin lämmitettyä sähköllä, ei ikkunoiden tiiviys ole kolmikerroksisten lasien tasolla, ei edes kaksikerroksisten lasien. Kylmä pukkaa sisälle joka reiästä, väkisten. Maaliskuussa kyllä tarkeni asuntoautossa ja ehkä olin jo tottunut kylmyyteen, eli minusta silloin voi jo kohtuu kivuttomasti asua styroksilaatikossa. Tai pakastearkussa.

Tänä vuonna, vahingosta viisastuneena, asun rivitalossa, jossa on sauna ja takka. Se on toki lähinnä koriste, mutta kai sillä nyt pirtin plussanpuolella pitää, jos niin onnettomsti käy, että sähöt katkeaa? Mitä en todellakaan toivo!

Tästä se kausi lähtee...

Kuvapostausta tulossa, kun muistan ottaa kameran mukaan!