Kahden tulen välissä

Elämä kahden koiran kanssa; antoisaa vai ei? Monella yhden koiran omistajalla on haaveissaan hommata koiralle kaveri, niin oli minullakin ja senhän teinkin. Aurille kaveriksi tuli Kuura. 

Vaikka ajattelin ajatelleeni kaiken etukäteen, valmistautuneeni kaikkeen mahdolliseen mitä kahden koiran omistaminen tuo tullessaan ja kuittaamalla osan "No siinä kaksi missä yksi" niin kyllä toinen koira toi mukanaa muutamia asioita, joita en ollut ajatellut etukäteen. Yksi niistä asioista oli se, että kuinka erilaisia koirat voivat keskenään olla ja kuinka se vaikuttaa arkeen. 

Auri on maailman tasaisin koira; ei häslää/sählää vaan tasaisen varma, metsäkoiran hermot, hyvä kotikoira, rakastaa ihmisiä, tykkää toisista koirista, kulkee kiltisti remmissä, ei rähjää, vahtii kotia ilmoittamalla "tunkeilijoista", muttei hauku turhaan, ei varastele ruokaa, ei riko ja rällää (jos pentuajan touhuja ei nyt lasketa).

Sitten on Kuura, vähän epävarma, ainakin todella epäluuloinen, pehmeä, herkkä, ei tykkää tuntemattomista ihmisistä, todella energinen ns. on/off koira, kun mennään niin mennään täysiä ja jos ei mennä niin nukutaan, ei rähjää remmissä, mutta ilmaisee kyllä epäilyttävät ihmiset ja asiat hellällä suursnautserin äänellään, ahne kuin sika, muttei kuitenkaan ole tuhonnut mitään, maailman paras harrastuskoira. 

"Ooksä ihan ookoo, ethän sää syö pieniä liiseneitä ethän?"
c. Jenny

Maailman tasaisin koira vs. epäluuloinen puhisija. Tämä yhtälö aiheuttaa aika-ajoin harmaita hiuksia ja hermostunutta nykimistä omistajassa, kun se pähkäilee, että mites nyt sitten. 

Tilanne-esimerkkinä voisin kirjoitella esimerkiksi siitä, kun meitä lähestytään kadulla. Auria ei kiinnosta, kun joku sanoo "moi/hei/terve" mutta Kuuran pitää heti ilmoittaa että "TOI PUHUI SULLE! HAU!" ja se siitä. Jos pysähdytään juttelemaan vieraan ihmisen kanssa, Aurin häntä alkaa heilumaan ja se haluaa mennä tervehtimään ja vähän ehkä pusuttelemaan vierasta, Kuura taas alkaa haukkumaan ja pitää etäisyyden vähän tyyliin; "Kuka H*tti toi on ja miks se puhuu sulle, onks se ihan ok??" Ja sitten yleensä käskytän Kuuran istumaan / taakseni niin se rauhoittuu. 

Jos tilanne menisi siihen, että tuntematon haluaa tervehtiä koiria niin yleensä sanon heti että ei mielellään, tai päästän Aurin tervehtimään ja pidän Kuuran kauempana, joilloin Kuuran ei tarvitse mennä tervehtimään. Jos päästän Kuuran nuuskaisemaan niin minun pitää olla varma, että tuntematon ymmärtää olla ottamatta Kuuraan kontaktia ja silloin kaikki menee hyvin ja Kuura on mukavuusalueellaan, käy nuuskaisemassa ja tulee pois. Eli toisin sanoen, käsissäni on kaksi ääripään koiraa; Toinen haluaa mennä rakastamaan ja toinen mieluummin käskisi sen tuntemattoman häipyä mahdollisimman kauas periferiaan. 

"Ai sä kosket, mut oota vähä, toi mamma antaa mulle herkkua ekaks lissää"

Tämä taas asettaa ohjaajan hankalaan tilanteeseen; Auri on saanut tervehtiä ihmisiä, jotka ovat halunneet sitä, mutta jos päästän Aurin tervehtimään niin Kuura paineistuu ja stressaantuu siitä. Helpoimmaksi olen kokenut kuitenkin kieltää molemmilta tervehtimiset ja sitten kun olen yksittäisen koiran kanssa liikkeellä niin Auri saa tervehtiä ja  Kuura tapauksen / tilanteen mukaan. 

Kuurankin epäluuloisuus kuitenkin karisee heti, jos tuntemattomalla on koira mukana. Silloin Kuura menee koiran luo ja ihmisen luo ja kaikki on hyvin vaikka Kuuraan otettaisiinkin kontaktia tuntemattoman suunnilta. 

Itse koen, että on mentävä epävarmemman koiran tanssin mukaan, koska varmempi koira kyllä kestää sen, että joitan "luontaisetuja" riistetään siltä pois.

Ahneus.

Kuura on todella ahne; ns. sisäänhengittäjä. Auri on pennusta asti ollut närpiä ja ruokaa syödään lähinnä hengissä pysymiseen. Yllätyin siitä, kuinka nopeasti ahne koira oikeasti pystyy imemään sen kuppinsa tyhjäksi ja syöksymään toisen nirson koiran kupille jota se ruoka ei oikeasti kiinnosta yhtään ja hotkimaan senkin ennenkuin kerkiät edes ajatella. Ja nämä kuitenkin on raakaruualla, niin ei Auria silti kiinnosta vaikka pentu veisi lihat kupista.

Ahneus tekee Kuurasta helposti motivoitavan harrastuskoiran, ja kun on ruokaa saatavilla niin aivot - tai se pieni herneen puolikas mikä sielä yksin keikkuu - keskittyy täysin siihen ruokaan ja epävarmat pöhinätkin unohtuu. Kuura on töissä. Tai se herneenpala on töissä. Auri puolestaan miettii ensin muut asiat, sitten kiinnostuu herkusta, jos kiinnostuu..

Toki koirani ovat aivan erilaiset jo lähtökohtaisesti, mutta myös ominaisuuksiensa puolesta ääripäät. 

Kuura on musta ja Auri on valkoinen. 

Auri on nirso, Kuura on ahne.

Kuura on pehmeä, Auri on melko kova.
Auri on itsenäinen, Kuura on enemmän omistajansa perään.
Kuura uskoo kerrasta, Auri ehkä kolmesta.
Auri on itsevarma, Kuura on aavistuksen epävarma.

Kuuran mielestä kaikki mitä tehdään yhdessä on sairaan kivaa, Auri arvioi ensin, että kuinka paljon siitä hyötyy.

Välillä tuskastelen kahden ääripään kanssa, toisinaan se on siunaus. Voin ottaa toisen koiran mukaani ja tehdä sen kanssa just sitä sen juttua, eikä harmita kun joudun jättämään toisen kotiin, koska sitä ei kuitenkaan olisi kiinnostanut. Molemmat koirat on täydellisiä yksilöitä, monesti löydänkin itseni miettimästä, että kuinka upea suhde mulla voisi olla Kuuran kanssa, jos Auria ei olisi. Eli jos mulla olisi molemmat koirat olleet yksin, ilman kaveri koiraa.

En kadu valintaani hetkeäkään, kahden koiran kanssa arki sujuu hyvin, niistä on toisilleen seuraa, harrastuksissa on laajavalikoima mitä voidaan tehdä ja yhteisarki sujuu taiteillen hyvin.

“When an eighty-five pound mammal licks your tears away, then tries to sit on your lap, it's hard to feel sad.” - Kristan Higgins